Avainsana-arkisto: ”sosiaalinen media”

Helpoin tapa kantaa maailmaa harteillaan on seisoa päällään

Avoin verkko, sosiaalinen media ja tieto- ja viestintäteknologia avaavat kouluille uusia ovia oppimiseen ja koko opetuksen uudelleen järjestelyihin. Tähän liittyen, tässä ajassa elää paljon pieniä tarinoita, joista voi alkaa suuri muutos mikää jäsentää niin meidän tapaamme oppia kuin opettaakin. Salman Khan aloitti yhden tällaisen tarinan vuonna 2006 yksinkertaisilla Youtube videoilla. Videoista syntynyt Khan Academy on liike, joka voi hyvinkin ravistella koko opetusjärjestelmää ja samalla tämän päivän uskomuksia siitä miten me miellämme ihmisten kykyjä oppia ja omaksua uusia asioita.

Vuonna 2006 rahastoalalla Bostonissa työskennellessään Khan auttoi työnsä ohessa New Orleansissa asuvia serkkujaan matematiikan opinnoissa. Aluksi hän käytti Yahoon Doodle notepadia välineenä, mitä piirteli kaavoja samalla kun serkut kuuntelivat. Opetus vastasi pitkältä luokkaopetusta vaikkakin tapahtui verkossa. Pian hän päätti kuitenkin tallentaa opetussessionsa ja jakaa ne avoimesti Youtubessa.

Välitön, ehkä hieman yllättäväkin, havainto siirtymisestä Youtube -videoihin tuli hänen serkuiltaan. Serkut kokivat Khanin opettamisen parempana videolla kuin mitä se oli ollut hänen läsnäollessaan. Omalle oppimiselle ja siihen liittyville tunteille syntyi näin oma tila, missä sai edetä omaan tahtiin ilman nolostumisia tai muita sosiaalisia paineita mitä helposti tulee opettajan läsnäollessa.

Youtubessa videot alkoivat löytää uusia yleisöjä. Pian Khan huomasi, miten luennot tuntuivat auttavan ihmisiä, mille matematiikka oli ollut mahdoton pähkinä purtavaksi luokkahuoneessa. Khan tunsi löytäneensä kutsumuksensa ja luopui päivätyöstään ja keskittyi tuottamaan videoita toisten oppimisen tueksi. Näin syntyi Khan Academy, avoin  oppimisympäristö, jossa on tällä hetkellä yli 3000 luentoa eri aiheista vapaasti kaikkien käytettävissä. Academyä on tukemassa mm. Bill Gatesin säätiö sekä Googlen, joiden voimavaroin aineistoa on käännetty eri kielille sekä matariaalin käyttöä tukemaan koulukäytössä on kehitetty ohjauksellisia työkaluja.

Reilu neljä vuotta sitten Coloradolaisen lukion kemian opettajat Jonathan Bergmann ja Aron Sams halusivat tukea omassa opetuksessaan lyhyillä luentovideoilla opiskelijoita, jotka olivat syystä tai toisesta estyneitä olemaan tunneilla. Pian kuitenkin he huomasivat, myös tunnilla olleiden opiskelijoiden hyödyntävän tallenteita. Tämä haastoi opettajaparin miettimään koko tapansa opettaa uusiksi hyödytäen luentovideoita.

Bergmann ja Sams päätyivät malliin missä asia opeteltiin kotona ja harjoittelua terävöitettiin yhteisellä ajalla luokassa. Tätä mallia he alkoivat kutsua nimellä Flipped Class room teaching, joka voitanee kääntää vaikkapa käänteiseksi luokkaopetukseksi. Bergmann ja Sams havaitsivat että he pystyivät keskittymään enemmän oppitunnilla olemaan läsnä yksittäisille opiskelijoille, auttaen heitä yksittäisissä ongelmissa ja väärinkäsityksissä koskien opittavaa asiaa. Samalla luokan opiskelijat, joille uusi opittava asia on jo auennut, saavat arvokkaita rooleja tukiessaan toisiaan luokkahuoneessa. Samalla he syventävät omaa oppimaansa auttessaan luokkatovereitaan.

Flipped class room pedagogiikka leviää parhaillaan nopeasti Yhdysvalloissa. Bergmann ja Sams ovat nykyisin kysyttyjä puhujia eri seminaareissa ja kaksikko on kirjoittanut uudesta pedagogiikasta oman kirjan – Flip Your Classroom: Reach Every Student in Every Class Every Day. Kirjaa ei ole vielä saatavilla, mutta se on ennakkotilattavissa ainakin Amazonista.

Khanin materiaaleja on käytetty myös Bergmannin ja Samsin periaatteiden mukaisesti luokkaopetuksessa. Näiden kokeilujen kautta Khanin on tehnyt merkittävä havainnoin liittyen eri yksilöiden tapaan oppia. Oppilaiden joukossa on aina ryhmä,  joille on aluksi varsin vaikeaa omaksua opittava asia ja heidän eteneminen on alussa hidasta. Kuitenkin kun näille oppijoille annetaan mahdollisuus edetä omassa tahdissa ja huolehditaan etteivät he jää jälkeen, tulee näistä oppilaista käänteisessä opetuksessa myöhemmin niitä nopeita omaksujia! Tämä haastaa meidät miettimään matemaattisten aineiden oppimiseen ja opettamiseen liittyviä olettamuksia ja myyttejä mitä meillä on. Ehkä matematiikka on sittenkin aine, jonka voi oppia kuka vain, kunhan sille annetaan henkilökohtainen tila ja luovutaan synkroonisesti etenevästä luokkaopetuksesta.

Suomalaista opetusjärjestelmää on kehuttu siitä miten se ei jätä heikkoja oppilaita huomiotta, me emme ole keskittyneet vain niihin jotka pärjäävät hyvin luonnostaan nykyisessä koulujärjestelmässä. Kuitenkin vanhoilla malleilla opettaessa yksittäisen opettajan paine ohittaa heikot kasvaa väistämättä. Käänteisen luokahuoneen pedagogiikka kestää paremmin suurempia opiskelijaryhmiä. Kiehtovaa on myös miten tässä teknologiaa hyödynnetään lähentämään ihmisiä ja antamaan inhimillisyydelle lisää tilaa. Luokassa on yhteisellä ajalla niin monta ääntä kuin on oppijaakin, entisen yhden äänen ja vaiennetun luokan sijaan. Vaikka opettaja on tunnilla vähemmän äänessä kaikille yhtä aikaa, niin hänen roolista tulee monelle oppijalle entistä arvokkaampi ja henkilökohtaisempi substanssiohjauksen kohdistuessa juuri hänen ongelmakohtiin.

Talouden kiristyessä perinteinen logiikka ajaa kouluja kohti suurempia luokkakokoja ja moni opettaja voi kokea kannattelevansa maailmaa harteillaan. Oppilaita vain alkaa olla yksinkertaisesti liikaa nykyisillä malleilla. Teknologian tuomat läpäisyt vanhoihin rakenteisiin antaa meille mahdollisuuden tarkastella vanhaa asiaa uudesta näkökulmasta. Maailmaa on helpointa kantaa harteillaan kääntymällä itse ylösalaisin – seisomalla päällään. Se on juuri mitä on tehty luokkaopetukselle flipped class room -mallissa.

Luokkaopetukseen löytyy näillä opeilla varmasti jo paljon uutta puhtia. Samalla kuitenkin Khan Academyn ja Flipped class roomin oppien valossa väkisinkin pysähtyy miettimään mikä on perinteisen oppikirjan paikka tässä kaikessa? Ehkä me elämmekin nyt aikaa, milloin oppikirjojen korvaaminen oppilaiden henkilökohtaisilla miniläppäreillä tai padeillä on todellinen vaihtoehto. Oppimateriaalina voi toimia verkon avoimet sisällöt sekä eri opettajien tuottamat universaalit oppimateriaalit, joita voidaan jakaa meillä Suomessa esim. YouTubessa, LeMillissä tai vaikkapa Wikiopistossa.

Pienien tekojen ja sanojen merkitys

Oppilaan kohtaamista kokonaisena, kuuntelemista ja välittämistä. Koko tarina saattaa muuttua siinä hetkessä.

Viime viikon lopussa ajatuksiini nousi kaksi kouluun ja oppimiseen liittyvää teemaa, jotka edustavat näkyvässä koulun arjessa jonkinlaisia ääripäitä. Tulevaisuus haastaa oppimisen -seminaarissa käsiteltiin paljon pedagogista johtamista, mutta samalla toistuvasti esiin nousi oppilaan kohtaamisen ja huomaamisen merkitys.

Asioilla on varmasti paljon syvempi yhteys kuin ymmärrän, kun en ole mitään organisaatiota johtanut. Sattumaa ei silti varmasti ole, että johtamisteeman ympärillä puhuttiin paljon oppilaan huolista. Samalla viikolla satuin aikaisemmin kuulemaan konkreettisen esimerkin yläkoulusta, jossa pedagoginen johtaja kohtasi joka päivä oppilaan. Kolmensadan oppilaan yläkoulussa rehtori on joka aamu ulko-ovella oppilaita vastassa toivottamassa hyvät huomenet, nyt toisessa rehtoripolvessa. Kyllä, joka aamu. (alkaa kohdasta 42.25)

Pienillä teoilla ja sanoilla tuntuu olevan arvaamattoman suuri vaikutus. Tulevaisuudentutkija Ilkka Halavan työpajassa puhuttiin paljon siitä, kuinka yläkoulussa (ja varmasti myöhemmilläkin asteilla) on oppilaita, joille kukaan ei ole koskaan sanonut mistään asiasta:  ”Voi vitsi, kun sä osaat ton hienosti! Voitko näyttää sen uudelleen?”. Kuinka sen sanominen voi avata oppilaalle kokonaan uuden maailman täynnä mahdollisuuksia. Kun joku vaan huomaa ja alkaa uskomaan, että pystyt ja opit. Maailma on sen jälkeen paljon avoimempi ja täydempi mahdollisuuksista.  

Samoin toimittaja / kirjailija Aino Suholan hienosta päätösmonologista tajuntaan iski kertomus narkomaanitytöstä, jolta psykologi kysyi pitkän ja kalliin terapian jälkeen sen merkittävintä hetkeä. Vastaus oli:  ”Se kun sä kovalla pakkasella nostit mun farkkujen lahjetta ja katsoit, onko mulla sukkahousut.” Joku välitti. Kymmenien tuhansien eurojen terapian merkittävin hetki. 

Torkkuessani junassa mietin, mitä tämä tarkoittaa sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään verkko-opetuksessa? Ensimmäinen iso haaste on se, että viestinnästä iso osa on aina jotain muuta kuin sanoja. Väistämättä jää huomaamatta asioita, kun ei nähdä kasvokkain. Toinen suuri asia ja vaikeammin hahmotettava on sukupolvien välinen ero ja tapa arvottaa eri välineiden kautta tapahtuvaa viestintä eri arvoiseksi. Nuorille sosiaalinen media ei ole virtuaalinen tila, vaan aivan normaali arjen tapa käydä dialogia. Naamatusten verkossa -julkaisun (PDF) mukaan moni nuori kokee sosiaalisessa mediassa käytävän viestinnän hyväksi mahdollisuudeksi syventää omia sosiaalisia suhteita ja vaikeista asioista kertomisen helpommaksi kuin kasvokkain. Samaan aikaan me aikuiset keskustelemme vielä siitä, voiko oppilaan ottaa Facebookissa kaveriksi tai mitkä kaikki laitteet täytyy sulkea koulupäivän ajaksi, jotta arkemme ei häiriintyisi jostain turhasta hälystä.  

”Paha on hyvän poissaoloa” - Tuomas Akvinolainen

Kirjoitin muutama vuosi sitten pyynnöstä artikkelin Verkkoa kokemassa -julkaisuun (PDF), jossa pohdittiin kirkon roolia ja toimintaa verkossa. Siinä nostin esiin auttajan tai tässä tapauksessa kasvattajan tarpeen olla läsnä ja apuna myös verkossa, sillä sosiaalinen media ei absoluuttisesti voi olla hyvä tai paha. Kyse on ihmisistä, ja silloin kaikki inhimillinen hyvyys ja pahuus ovat olemassa. Kirjaan kannattaa tutustua, sillä usea artikkeli pohtii sitä, mitä ihmisen kohtaamisen verkossa liittyy ja miten luottamusta rakennetaan digitaalisessa maailmassa. 

Kieltämällä, väheksymällä ja sulkemalla lopetamme helposti myös dialogin. Tämän vuoksi kasvattajankin olisi tärkeä ymmärtää sosiaalisen median merkitys nuoren näkökulmasta, hyväksyä se, olla läsnä, kuunnella ja käydä aitoa dialogia. Sillä tavoin voi löytyä tilaisuuksia nostaa farkun lahjetta kylmällä tai sanoa suuntaa muuttavia kehujia oikealla hetkellä verkossakin. Nuorelle sillä on aivan yhtä suuri merkitys kuin kasvokkain käydyllä keskustelulla. Molempia tarvitaan.